Kaikki tuntuu tapahtuvan täällä yhdessä yössä: pari viikkoa sitten ruska valtasi Moskovan ja aivan yhtäkkiä intiaanikesä oli tipotiessään ja lämpötila tippui yli 20 alle kymmeneen asteeseen. Eikä tarvittu jälleen kuin yhdet hyvät yöunet niin jo päästiin alle nollan ja hyytävä syystuuli alkoi puhaltamaan läpi kaupunkin. Jopa valtiotasolla herättiin tähän muutokseen ja talojen keskuslämmitykset käännettiin päälle menneenä sunnuntaina. Vetoisat ikkunat kuitenkin vaativat villasukkien käyttöä ainakin täällä meidän asunnossa.
Ollaan otettu nyt Katjan kanssa tavaksi aina tiistaisin käydä lenkillä Gorkin puistossa. Se on osoittautunut todella hyväksi paikaksi tunnin reippaalle kävelylle/kävely-juoksulle. Alueelta löytyy metsäinen nyppylä ja ylämäkijuoksua monipuolistavia välineitä kuten portaita. Jokirannan kävelykatukin jatkuu pitkälle puistoalueen ulkopuolelle niin, että sitä pystyy jatkamaan vaikka kilometrikaupalla. Syksyn tullen autioitumaan alkava puisto on kuulemma kesäiltaisin monen perheen olohuone ja näyttämö erilaisille tapahtumille. Talven tullen se vaikuttaisi muuttuvan suureksi luistinradaksi - ainakin osaa alueesta on jo aidattu jäädytystä varten.
Viime viikolla piipahdimme Teemun kanssa Pushkin museon päärakennuksesta, jota vielä emme olleet tulleet kiertäneeksi. Täytyy kuitenkin sanoa, että paikan olisi ihan hyvällä omallatunnolla voinut jättää kiertämättäkin: miljöö, rakennus ja sisustus ovat kyllä vaikuttavia, mutta näyttely tuntui koostuvan pelkistä tunnettujen taideteosten kopioista kuten Venuksesta ja Michelangelon Davidista. Jälkikäteen tuntui hieman hassulta, että oli maksanut Louvressa tai muualla maailmalla sijaitsevien töiden jäljennösten näkemisestä.
Mun täytyy valitettavasti myöntää, ettei tämä vaihtoblogin kirjoittaminen oikein kiinnosta. Jos totta puhutaan, koko vaihdossa olo ei vaan onnistu innostamaan mua. Musta tuntuu, että mä olen ihan liian vanha tähän! En millään tahdo sopia joukkoon, kun parikymppiset toisen vuoden opiskelijat bilettävät kuin viimeistä päivää. Heille kaikki tämä on suuri seikkailu. Moni on toki ollut vaihdossa nuorempana, mutta oleminen kaukana kotoa täysi-ikäisenä on aivan eri asia - myönnän sen kokemuksen syvällä rintaäänellä: lukion jälkeinen puoli vuotta Münchenissä oli mun napanuoran katkaisu periodini. Silloin juhlin, matkustin, koin ja elin täysillä. Vieläkin pidän sitä elämäni parhaimpana aikana.
En kuitenkaan haikaile niitä seikkailuja, joihin parikymppinen Viivi ajautui. Se ei ole enää sitä, mitä haluan. Vaikka viitisen vuotta on naurettavan lyhyt jakso ihmisen elämässä, nuorena siinä ajassa ehtii tekemään paljon ajatustyötä. Mä olen pian 24-vuotias. Valmistun 1,5 vuoden sisällä kauppatieteiden maisteriksi. Olen kihloissa ja sitoutunut jakamaan elämäni toisen ihmisen kanssa - ihmisen, jonka kanssa meillä on oma yhteinen koti ja pieni perheemme ja aiomme vakaasti mennä naimisiin vajaan 2 vuoden päästä. Mun elämäni on niin erilaista nyt, kuin mitä se oli lukiosta valmistuttuani enkä olisi voinut keskenkasvuisena teininä koskaan kuvitella, että seikkailuja enemmän nauttisin ihan vain hyvästä arjesta: opiskelujen yhteensovittamisesta mukavaan työhön, miehestä ja kodista huolehtimisesta, ruuasta ja liikunnasta sekä yhdessäolosta mun lähimmäisteni kanssa. Taitaa olla niin, ettei musta vain tunnu, vaan mä olen ihan liian vanha tähän! Yritän kuitenkin ajatella, että yhtä kokemusta rikkaampana on hyvä palata kotiin sitten, kun sen aika koittaa. Turha täälä on masentua.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti