Venäjälle tyypilliseen tapaan normaalin arjen käynnistyminen koeviikon jälkeen otti oman aikansa. Se oli kuitenkin ihan hyvä, koska toisen periodin aikatauluni on aivan paska: EU in the World -kurssin luennot on sijoitettu maanantai-iltaan klo 18-21 sekä lauantai-iltapäivään klo 15-18. Tämän lisäksi Corporate Foresightia on joka toinen viikko PERJANTAISIN klo 18-21! En keksi paljo parempaa tapaa tappaa opiskelijoiden motivaatio, kun valita luentojen ajankohdaksi viikon päivistä ne kaikkein pyhimmät ja pitää huolta, että myös kellonaika on mahdollisimman epäinhimillinen. Otin siis mielelläni vielä toisen "koeviikon" tapaisen seitsenpäiväisen ja söin, liikuin ja nautiskelin.
Jälleen Instagramista bongaamani ravintola Christian oli ollut mulla to test -listalla jo hyvän aikaa. Käväisimme sielä Teemun kanssa eräänä yhteisöllisyyden päivän (4.11.) vuoksi vapaapäiväksi muuttuneena keskiviikkona.
Rustiikkinen miljöö oli mun mielestäni todella sympaattinen eikä italialaisen keittiön ruuassakaan ollut valittamista. Etenkin bruschettan makeassa balsamicossa marinoituneet tomaatit olivat todella hyviä. Kotimatkalla Moskovan valot tarjosivat jälleen ihastelemisen aihetta ja päätimme kävellä hieman lähintä metroasemaa pidemmälle ja vain nauttia ison kaupungin elämästä.
Teemun päätettyä lähteä Ufaan erään toisen täälä opiskelevan suomalaispojan seuraksi, me Katjan kanssa vietimme rentouttavan tyttöjen illan: käytiin ensin pitkällä kävelyllä Gorkin puistossa, sitten ahmittiin sushit Jakitorijassa ja haettiin pullo viiniä. Kotiin päästyämme sytytimme olohuoneen täyteen kynttilöitä, vaihdoimme olovaatteet päälle ja aloimme huolehtimaan kauneudestamme:
Mainitsin viime postauksessani, että uusi venäläinen ystäväni Tanja kutsui minut vanhempiensa luokse Moskovan ulkopuolelle. Olin vielä kutsun saadessani hieman kitsas, mutta viikon edetessä päätin kuitenkin lähteä. Sovimme tapaavamme lauantai-iltapäivällä 7.11. ja junailevamme vajaan parin tunnin matkan Orehovo Zuevoon. Kilometreissä matka "maalle" oli noin 100 km ja Googlen mukaan kaupungin asukasluku oli 2010-luvun alussa noin 130 000 ihmistä. Semmoinen Jyväskylän kokoinen pikkukaupunki siis.
Paikallisjunalla matkustaminen oli ehkä koko viikonlopun mielenkiintoisin kokemus - banjan jälkeen tietysti. Monet työläiset kulkevat satojakin kilometrejä kotinsa ja keskustan väliä. Osa päivittäin, osa vain viikonloppuisin ja se kyllä näkyy paikallisjunien väkimäärässä. Meininki oli kuin 50-luvulla Suomessa - sen pohjalta, mitä olen historiaan tutustunut: ihmiset hyppäsivät junaan kaupittelemaan mm. kasvattamiaan hedelmiä ja vihanneksia sekä neulomiaan sukkia ja muita käsitöitä. Musikantit kiersivät vaunusta toiseen. Matkustajat pelasivat korttia ja ottivat kuppia. Lipuntarkastajien lähestyessä porukka tunki tuulikaappiin ikään kuin he olisivat jäämässä pois seuraavalla asemalla, mutta junan pysähtyessä ainoastaan juoksivat taaempiin vaunuihin välttääkseen lipun tarkastuksen. Heitä ei ollut vain kourallista, vaan kymmenet ihmiset käyttivät tätä strategiaa eivätkä lipuntarkastajat välittäneet vähääkään. Suomessa konduktööri olisi oitis palannut jo läpikäymiinsä vaunuihin ja hoitanut tehtävänsä uudelleen. Но это Россия. Ja nämä ihmiset ovat oikeasti köyhiä. Tanja selitti, että täältä käsin keskustassa töissä käyvät ovat usein siivoojia, rakennusmiehiä, sairaanhoitajia jne. eikä heillä yksinkertaisesti ole varaa asua lähempänä Punaista toria.
Kertalippu esim. Orehovo Zuevoon maksaa noin 150 ruplaa eli nykysellä kurssilla parin euron verran. Töihin ja takaisin kotiin menisi siis päivässä 300 ruplaa eli viitisen euroa. Suomen verotuksen mukaan kuukaudessa on keskimäärin 22 työpäivää: 22 x 300 = 6 600 ruplaa ja jos palkka kuukaudessa on 10 000 ruplaa (noin 140 euroa) asumiseen, ruokaa ja elämiseen jäisi 3 400 ruplaa eli 50 euroa. Tanjan selitettyä tämän minulle, ymmärsin paremmin kuin hyvin, miksi ihmiset eivät vain osta lippua asemalta vaan juoksevat laiturin kautta kauemmas lipuntarkastajista. Ja se, että he sulkevat silmänsä tältä, on pelkästään inhimillistä.
Perillä Tanjan luona mua odottivat todella sympaattiset vanhemmat, ihana isoäiti, englantia hyvin puhuva veli ja tämän vaimo sekä Taiga-koira pentuineen. Talo oli yllättävän iso ja sain nukkua ylhäisessä yksinäisyydessäni vierashuoneessa. Illallisella tarjottiin borssia, khinkaleja, jotka ovat ikään kuin isoja höyrytettyjä pelmenejä ja lähtöisin Georgiasta, sekä venäläistä rosollia. Ruuan päälle Tanjan isä oli lämmittänyt meille banjan. Oma isäni oli ennalta varoittanut mua, että venäläiset tykkäävät saunoa paljon kuumemmissa löylyissä, kuin me suomalaiset ja ettei mun kannattaisi liikaa innostua banjaneitsyyteni menettämisestä, koska se saattaa olla aika epämiellyttäväkin kokemus. Tanjan luona kaikki meni kuitenkin hyvin: huopainen hattu päässä jaksoin 80-90 asteen löylyt ihan hyvin ja vilvoittelu pihalla tarpeeksi usein teki saunomisesta jopa ihan miellyttävää. Vihtominen kuuluu aina banjoitteluun, mutta olutta ei kuulemma yleensä tavata juoda. Tämä riipunee myös hieman seurasta.
Sunnuntaiksi Tanjan veli vaimoineen oli kutsunut meidät kahvilaansa leipomaan. Oksana nimittäin järjesti aamusta pienimuotoisen lasten tapahtuman ja myöhemmin me pääsimme käyttämään lahjojamme ylijääneisiin taikinanpaloihin. Tässä tuotokset:
Vaikka tyyli on piparkakkumainen, taikina muistutti lähinnä normaalia keksitaikinaa ripauksella jouluisia mausteita. Siirapista ei ollut tietoakaan. Onneksi mulla sentään on kotona Стокманн:lta bongaamaani glögiä - pääsen edes vähän tunnelmoimaan.
Pyhä illan pimetessä hyppäsimme Tanjan kanssa viideltä lähtevään junaan ja olin perillä Novoslobodskajalla puoli kahdeksan pintaan. Väsyneenä, mutta onnellisena. Olin todella tyytyväinen, että otin vastaan minulle tarjotun kutsun. ja näin muutakin elämää, kuin Moskovan keskustan loiston. Niin ja ah, pääsin saunaan.
Me ollaan Teemun kanssa otettu vallan tavaksemme käydä meitä lähellä olevassa Le Pain Quotidienessa aamupalalla. Sitä tarjoillaan arkisin puoleen päivään saakka ja viikonloppuisin koko päivän. Mä olen aivan ihastunut heidän soijamaidosta keitettyyn puuroonsa, joka tarjoillaan myslin ja hunajatilkan kanssa. Venäläisestä keittiöstä ei tule maailmalla tunnettuja herkkuja, mutta puuro täälä osataan kyllä keittää.
Mun mielestäni moskovalaisuuteen kuuluu nähdä Bolshoissa Joutsenlampi edes kerran elämässään. Missasimme tänne saapuessamme täysin syyskauden esitykset ja talvikauden kolme esitystä oli nekin jo myyty loppuun siinä vaiheessa, kun heräsimme miettimään, mitä Moskovan balettitarjonnasta haluaisimme nähdä.
Vaihtarien keskuudessa kiersi kuitenkin villiä huhua siitä, miten opiskelijahintaisia lippuja oli mahdollista saada illan esityksiin, jos vain oli aamusta hyvissä ajoin liikkeellä. Suuntasimme siis Bolshoin lipunmyyntiin tasan klo yhdeksitoista, kun toimisto aukesi. Pyörimme orpoina sen edessä, kunnes lauma nuoria bongasi meidät tullessaan ulos toimiston ovista. He selittivät, että aiemmin the listaa (aka A4 ruutupaperia) illan lipunmyyntiä varten oli pitänyt lipunmyynnin vartija, mutta jostain syystä tämä systeemi ei enää ollut käytössä. Nykyään homma toimi niin, että ensimmäisenä paikalle sattunut haki listan sisältä ja kirjoitti siihen nimensä. Sen jälkeen hänen täytyi jäädä odottamaan seuraavia opiskelijoita, jotka ottaisivat listan huostaansa taas seuraavia opiskelijoita varten. Jonkun siis täytyi aina seisoa listan kanssa ulko-ovella eikä sitä voinut antaa esim. lipunmyyjälle tai vartijalle talteen. Hyvin, hyvin, hyvin venäläistä. Otimme siis listan heiltä ja jäimme odottamaan seuraavaa tulijaa. Emme onneksi joutuneet seisomaan kuin puolisen tuntia, kun venäläinen tyttö tuli vapauttamaan meidät. Hän nappasi nimensä kirjoitettuaan kuvan listasta. Ymmärsin myöhemmin miksi.
Lista siis kiersi Bolshoin lipunmyynnin edessä kädestä käteen koko päivän, kunnes toimisto klo 16 alkoi myymään 100 ruplan tarjoustikettejään. Saavuimme paikalle klo 15.50 ja jonoa ovilla oli jo ihan mukavasti. Päällepäsmärin oloisella kaverilla jonon kärjessä oli kuitenkin kädessään ihan eri lista, kuin mihin me olimme nimemme panneet! Kiirehdin paniikissa hänen luokseen ja sain taustatukea porukalta, joka oli ollut aamulla meitä ennen paikalla. Selvisi, että on ihan yleistä, että lista yksinkertaisesti "katoaa" kesken päivän ja joku aloittaa uuden listan. Edes jälkeemme tulleen tytön kuva ei tällä kertaa auttanut, vaan näytti pahasti siltä, että putoaminen listan sijoilta 24-25 sijoille 81-82 tarkoittaisi siltä iltaa Joutsenlammen jäämistä väliin. Vartija kuitenkin ilmoitti, että lippuja jaettaisiin 85 kappaletta ja tungimme Teemun kanssa toiveikkaina jonoon. Klo 16.15 se alkoi pikku hiljaa liikkumaan ja loppujen lopuksi naurettavinta koko listajupakassa oli se, ettei vartijan edes vilkaissut kaikkivaltiasta ruutupaperia laskiessaan ihmisiä kassalle. Klo 16.25 pääsimme sisälle, iskin opiskelijakorttini lipunmyynnin ikkunaa vasten ja sain tiketin. Huh.
Kylmissämme, mutta liput kourassa, marssimme läheiseen ostoskeskukseen, johon kuukausi-1,5 takaperin oli avattu Jamie Oliverin italialainen. Ruoka oli konseptilleen uskollisesti perushyvää ja sali täynnä brittejä.
Onneksi söimme pitkän kaavan mukaan - täysi vatsa auttoi ensishokkiin kivuttuamme teatterin neljänteen kerrokseen: olimme joutuneet seisomapaikoille! En edes tiennyt, että Bolshoissa oli sellaisia. Oma näkyvyyteni vaihteli koko esityksen ajan riippuen kuinka paljon asiaa edessä seisovallani tytöllä oli vierustoverilleen. Varvistelu auttoi välillä, mutta yhtäjaksoinen pohkeiden jännittäminen alkoi 20 minuutin jälkeen sattua liikaa. Vaikken siis välillä nähnyt yhtään mitään, nautin musiikista ja yritin pitää mielessä, että olimme maksaneet lipuista 2 euroa. Ja sen mitä sain silmäni lavalle, pidin näkemästäni. Joutsenlampi ei voi olla kuin upea.
Ylihuomenna saan jälleen vieraita Suomesta, kun opiskelukaverini lentää viikonlopuksi tänne mua katsomaan. Tervetuloa Anna - ihanaa, kun tuut!
