Sain menneeksi viikonlopuksi jälleen vieraita Suomesta, kun mun todella hyvä opiskelukaverini lensi tänne ihan varta vasten mua kattomaan. Pikkumusta-viikonloppu Annan kanssa oli tähän väliin juuri sitä, mitä tarvitsin. Venäjän yleinen toimimattomuus ei enää vain jaksa naurattaa ja olisin niin valmis jo tulemaan kotiin.

Mutta kuukauden verran pitäisi vielä jaksaa. 

Menin Annaa perjantaina lentokentälle vastaan ja iltapäiväksi olin varannut meille lounaan Sauli Kemppaisen luotsaamaan Orange 3 -ravintolaan. En tiennyt Moskovaan tullessani, että hän työskentelee nykyisin täälä, mutta lokakuussa Kaskiksessa käydessäni sain pojilta vihjeen piipahtaa hänen skandinaavistyylisessä paikassaan Tverskajalla. Emme kuitenkaan olleet Annan kanssa kovin vakuuttuneita. 

Miljöö oli jälleen laitettu todella hienoksi, kuten Venäjällä yleensä on ravintoloissa tapana. Viihdyimme rehevän sohvamme nurkassa siis hyvin, mutta ruoalta olisin odottanut paljon enemmän. Omien sanojensa mukaan "Sale" (kyllä, pyysimme chefin piipahtamaan pöydässämme) on pyrkinyt tuomaan ajatusmallia raaka-aineiden laadun ja alkuperän tärkeydestä myös tälle puolen rajaa, mutta se ei mielestämme maistunut lautasella, kuten esim. Suomessa. Annoskoot olivat onneksi saaneet vaikutteita kotimaastaan eivätkä ne sairastaneet yleistä venäläisten ravintoloiden kansantautia: niukkuutta. Ruoka itsessään ei kuitenkaan ollut mitenkään yllätyksellistä tai makuyhdistelmät oivaltavia. Perusmaukasta ravintolaruokaa, jota täällä saa lähes kaikista paikoista, jotka ovat yhtä kivasti sisutettuja kuin Orange 3. 

Skagen

Pike perch
Topinambur, kebab with orange

Reindeer, celery, liqueur Tar

Chocolate\Tobacco

Moscow Mule\black currant

Tuhdin lounaan jälkeen suuntasimme takaisin hotellillemme Lubjankalla ja päivätirsojen aka ruokalevon jälkeen aloimme laittautumaan illallista varten. Varaamani White Rabbit oli valittu maailman 50 parhaan ravintolan joukkoon vuonna 2015 - eikä syyttä. Ravintolan sijainti korkealla Smolenskajan kattojen yllä ei voisi olla parempi ja ruokakin oli rehellisesti hyvää, viinivalikoimasta puhumattakaan.

Nautimme lasit shampanjaa, neljän ruokalajin illallisen sekä pullon viiniä ja otimme suunnan vielä hieman korkeammalle: Sixtyyn Moscow Cityn Federation Toweriin. Emme kuitenkaan viihtyneet sielä kuin parin cocktailin verran, kun lanteita jo alkoi pakottaa ja otimme taksin entisen Red Octoberin suklaatehtaan alueelle, joka nykyisin kukoistaa taiteen, kulttuurin ja viihteen keskuksena. Vanhoissa punatiilirakennuksissa toimii gallerioita, ravintoloita sekä yökerhoja. Päädyimme yhteen jälkimmäisistä, mutta emme loppujen lopuksi jaksaneet tanssia pitkään vaan suuntasimme hotellille jo hyvissä ajoin.

Lauantain vietimme kaupoilla kierrellen ja tasaisin väliajoin kahvitellen. Illaksi olimme pyytäneet hotellin conciergea varaamaan meille pöydän Nobusta, jonka Anna tiesi löytyvän myös täältä Moskovasta. Lontoossa ravintola kantaa yhtä Michelin-tähteä, mutta täälä japanilainen keittiö tuntuu olevan vielä aikaansa edellä.

Me kuitenkin nautimme Chef's Choice -menusta ja hyvästä palvelusta, mikä on täälä englanniksi välillä kiven alla. Ruoan päälle otimme suunnan meille vinkattuun salakapakkaan eräällä Petrovkan sivukadulla. Sisään kellarin holvikaarten alle rakennettuun cocktail-baariin pääsee vaatimattoman nuudelibaarin perältä - kunhan ensin löytää kyseisen ravintolan.

Baarin miljöö, drinkit ja tunnelma olivat kuin suoraan 20-luvulta ja olimme Annan kanssa molemmat aivan kikseissä löydöstämme. Nojailimme tiskiin, katselimme ammattilaisia työssään ja nautimme heidän kädenjäljistään, kunnes baarin alkaessa täyttyä liiaksi, palasimme vastahakoisesti takaisin vuoteen 2015 ja otimme taksin hotellille. Annalla oli aamulla aikainen herätys lennolle ja myös mun piti yrittää olla skarppina.

Venäjällä raha on valtaa ja korot merkki vauraudesta. Raha on täälä kaikkialla merkittävässä roolissa, mutta myös sen käyttöarvo on paljon länsimaita suurempi. Täälä jo parilla tonnilla (€) voi tuntea itsensä todella äveriääksi - sillä saa niin paljon. Pelkästään jo tuhannen ruplan (15 €) seteli avaa lukuisia ovia. Me törmäsimme tähän esim. hehkuttamani salakapakan ovella. Edessämme jonottanut paikallinen kolmen henkilön seurue nahkatakeissa ja korottomissa talvisaappaissa ei päässyt pitkistä suostuttelupuheista huolimatta sisään ja meidän vuoromme tullessa olin hieman jännittynyt miten meidän ulkomaalaisten mahtaa käydä. Tiedustelin rotevalta portsarilta englanniksi löytyisikö tilaa kahdelle. Röyhkeästi hän mittasi katseellaan meidät molemmat. Kirkkaanpunaisista huulista avokkaiden kärkiin asti. Sitten hän nyökkäsi ja astui sivuun. Olimme läpäisseet testi, jonka voisi otsikoida "Oletko tarpeeksi rikkaan näköinen?" ja kelpasimme sisään. Portsari ei tosin tiennyt, että pikkumustani oli ostettu Zarasta ja punaisista pohjista huolimatta kenkäni eivät olleet Louboutinit. 

Continue reading

Venäjälle tyypilliseen tapaan normaalin arjen käynnistyminen koeviikon jälkeen otti oman aikansa. Se oli kuitenkin ihan hyvä, koska toisen periodin aikatauluni on aivan paska: EU in the World -kurssin luennot on sijoitettu maanantai-iltaan klo 18-21 sekä lauantai-iltapäivään klo 15-18. Tämän lisäksi Corporate Foresightia on joka toinen viikko PERJANTAISIN klo 18-21! En keksi paljo parempaa tapaa tappaa opiskelijoiden motivaatio, kun valita luentojen ajankohdaksi viikon päivistä ne kaikkein pyhimmät ja pitää huolta, että myös kellonaika on mahdollisimman epäinhimillinen. Otin siis mielelläni vielä toisen "koeviikon" tapaisen seitsenpäiväisen ja söin, liikuin ja nautiskelin. 

Jälleen Instagramista bongaamani ravintola Christian oli ollut mulla to test -listalla jo hyvän aikaa. Käväisimme sielä Teemun kanssa eräänä yhteisöllisyyden päivän (4.11.) vuoksi vapaapäiväksi muuttuneena keskiviikkona. 

Rustiikkinen miljöö oli mun mielestäni todella sympaattinen eikä italialaisen keittiön ruuassakaan ollut valittamista. Etenkin bruschettan makeassa balsamicossa marinoituneet tomaatit olivat todella hyviä. Kotimatkalla Moskovan valot tarjosivat jälleen ihastelemisen aihetta ja päätimme kävellä hieman lähintä metroasemaa pidemmälle ja vain nauttia ison kaupungin elämästä. 

Teemun päätettyä lähteä Ufaan erään toisen täälä opiskelevan suomalaispojan seuraksi, me Katjan kanssa vietimme rentouttavan tyttöjen illan: käytiin ensin pitkällä kävelyllä Gorkin puistossa, sitten ahmittiin sushit Jakitorijassa ja haettiin pullo viiniä. Kotiin päästyämme sytytimme olohuoneen täyteen kynttilöitä, vaihdoimme olovaatteet päälle ja aloimme huolehtimaan kauneudestamme: 

Mainitsin viime postauksessani, että uusi venäläinen ystäväni Tanja kutsui minut vanhempiensa luokse Moskovan ulkopuolelle. Olin vielä kutsun saadessani hieman kitsas, mutta viikon edetessä päätin kuitenkin lähteä. Sovimme tapaavamme lauantai-iltapäivällä 7.11. ja junailevamme vajaan parin tunnin matkan Orehovo Zuevoon. Kilometreissä matka "maalle" oli noin 100 km ja Googlen mukaan kaupungin asukasluku oli 2010-luvun alussa noin 130 000 ihmistä. Semmoinen Jyväskylän kokoinen pikkukaupunki siis.

Paikallisjunalla matkustaminen oli ehkä koko viikonlopun mielenkiintoisin kokemus - banjan jälkeen tietysti. Monet työläiset kulkevat satojakin kilometrejä kotinsa ja keskustan väliä. Osa päivittäin, osa vain viikonloppuisin ja se kyllä näkyy paikallisjunien väkimäärässä. Meininki oli kuin 50-luvulla Suomessa - sen pohjalta, mitä olen historiaan tutustunut: ihmiset hyppäsivät junaan kaupittelemaan mm. kasvattamiaan hedelmiä ja vihanneksia sekä neulomiaan sukkia ja muita käsitöitä. Musikantit kiersivät vaunusta toiseen. Matkustajat pelasivat korttia ja ottivat kuppia. Lipuntarkastajien lähestyessä porukka tunki tuulikaappiin ikään kuin he olisivat jäämässä pois seuraavalla asemalla, mutta junan pysähtyessä ainoastaan juoksivat taaempiin vaunuihin välttääkseen lipun tarkastuksen. Heitä ei ollut vain kourallista, vaan kymmenet ihmiset käyttivät tätä strategiaa eivätkä lipuntarkastajat välittäneet vähääkään. Suomessa konduktööri olisi oitis palannut jo läpikäymiinsä vaunuihin ja hoitanut tehtävänsä uudelleen. Но это Россия. Ja nämä ihmiset ovat oikeasti köyhiä. Tanja selitti, että täältä käsin keskustassa töissä käyvät ovat usein siivoojia, rakennusmiehiä, sairaanhoitajia jne. eikä heillä yksinkertaisesti ole varaa asua lähempänä Punaista toria. 

Kertalippu esim. Orehovo Zuevoon maksaa noin 150 ruplaa eli nykysellä kurssilla parin euron verran. Töihin ja takaisin kotiin menisi siis päivässä 300 ruplaa eli viitisen euroa. Suomen verotuksen mukaan kuukaudessa on keskimäärin 22 työpäivää: 22 x 300 = 6 600 ruplaa ja jos palkka kuukaudessa on 10 000 ruplaa (noin 140 euroa) asumiseen, ruokaa ja elämiseen jäisi 3 400 ruplaa eli 50 euroa. Tanjan selitettyä tämän minulle, ymmärsin paremmin kuin hyvin, miksi ihmiset eivät vain osta lippua asemalta vaan juoksevat laiturin kautta kauemmas lipuntarkastajista. Ja se, että he sulkevat silmänsä tältä, on pelkästään inhimillistä. 

Perillä Tanjan luona mua odottivat todella sympaattiset vanhemmat, ihana isoäiti, englantia hyvin puhuva veli ja tämän vaimo sekä Taiga-koira pentuineen. Talo oli yllättävän iso ja sain nukkua ylhäisessä yksinäisyydessäni vierashuoneessa. Illallisella tarjottiin borssia, khinkaleja, jotka ovat ikään kuin isoja höyrytettyjä pelmenejä ja lähtöisin Georgiasta, sekä venäläistä rosollia. Ruuan päälle Tanjan isä oli lämmittänyt meille banjan. Oma isäni oli ennalta varoittanut mua, että venäläiset tykkäävät saunoa paljon kuumemmissa löylyissä, kuin me suomalaiset ja ettei mun kannattaisi liikaa innostua banjaneitsyyteni menettämisestä, koska se saattaa olla aika epämiellyttäväkin kokemus. Tanjan luona kaikki meni kuitenkin hyvin: huopainen hattu päässä jaksoin 80-90 asteen löylyt ihan hyvin ja vilvoittelu pihalla tarpeeksi usein teki saunomisesta jopa ihan miellyttävää. Vihtominen kuuluu aina banjoitteluun, mutta olutta ei kuulemma yleensä tavata juoda. Tämä riipunee myös hieman seurasta.

Sunnuntaiksi Tanjan veli vaimoineen oli kutsunut meidät kahvilaansa leipomaan. Oksana nimittäin järjesti aamusta pienimuotoisen lasten tapahtuman ja myöhemmin me pääsimme käyttämään lahjojamme ylijääneisiin taikinanpaloihin. Tässä tuotokset: 

Vaikka tyyli on piparkakkumainen, taikina muistutti lähinnä normaalia keksitaikinaa ripauksella jouluisia mausteita. Siirapista ei ollut tietoakaan. Onneksi mulla sentään on kotona Стокманн:lta bongaamaani glögiä - pääsen edes vähän tunnelmoimaan. 

Pyhä illan pimetessä hyppäsimme Tanjan kanssa viideltä lähtevään junaan ja olin perillä Novoslobodskajalla puoli kahdeksan pintaan. Väsyneenä, mutta onnellisena. Olin todella tyytyväinen, että otin vastaan minulle tarjotun kutsun. ja näin muutakin elämää, kuin Moskovan keskustan loiston. Niin ja ah, pääsin saunaan. 

Me ollaan Teemun kanssa otettu vallan tavaksemme käydä meitä lähellä olevassa Le Pain Quotidienessa aamupalalla. Sitä tarjoillaan arkisin puoleen päivään saakka ja viikonloppuisin koko päivän. Mä olen aivan ihastunut heidän soijamaidosta keitettyyn puuroonsa, joka tarjoillaan myslin ja hunajatilkan kanssa. Venäläisestä keittiöstä ei tule maailmalla tunnettuja herkkuja, mutta puuro täälä osataan kyllä keittää. 

Mun mielestäni moskovalaisuuteen kuuluu nähdä Bolshoissa Joutsenlampi edes kerran elämässään. Missasimme tänne saapuessamme täysin syyskauden esitykset ja talvikauden kolme esitystä oli nekin jo myyty loppuun siinä vaiheessa, kun heräsimme miettimään, mitä Moskovan balettitarjonnasta haluaisimme nähdä. 

Vaihtarien keskuudessa kiersi kuitenkin villiä huhua siitä, miten opiskelijahintaisia lippuja oli mahdollista saada illan esityksiin, jos vain oli aamusta hyvissä ajoin liikkeellä. Suuntasimme siis Bolshoin lipunmyyntiin tasan klo yhdeksitoista, kun toimisto aukesi. Pyörimme orpoina sen edessä, kunnes lauma nuoria bongasi meidät tullessaan ulos toimiston ovista. He selittivät, että aiemmin the listaa (aka A4 ruutupaperia) illan lipunmyyntiä varten oli pitänyt lipunmyynnin vartija, mutta jostain syystä tämä systeemi ei enää ollut käytössä. Nykyään homma toimi niin, että ensimmäisenä paikalle sattunut haki listan sisältä ja kirjoitti siihen nimensä. Sen jälkeen hänen täytyi jäädä odottamaan seuraavia opiskelijoita, jotka ottaisivat listan huostaansa taas seuraavia opiskelijoita varten. Jonkun siis täytyi aina seisoa listan kanssa ulko-ovella eikä sitä voinut antaa esim. lipunmyyjälle tai vartijalle talteen. Hyvin, hyvin, hyvin venäläistä. Otimme siis listan heiltä ja jäimme odottamaan seuraavaa tulijaa. Emme onneksi joutuneet seisomaan kuin puolisen tuntia, kun venäläinen tyttö tuli vapauttamaan meidät. Hän nappasi nimensä kirjoitettuaan kuvan listasta. Ymmärsin myöhemmin miksi. 

Lista siis kiersi Bolshoin lipunmyynnin edessä kädestä käteen koko päivän, kunnes toimisto klo 16 alkoi myymään 100 ruplan tarjoustikettejään. Saavuimme paikalle klo 15.50 ja jonoa ovilla oli jo ihan mukavasti. Päällepäsmärin oloisella kaverilla jonon kärjessä oli kuitenkin kädessään ihan eri lista, kuin mihin me olimme nimemme panneet! Kiirehdin paniikissa hänen luokseen ja sain taustatukea porukalta, joka oli ollut aamulla meitä ennen paikalla. Selvisi, että on ihan yleistä, että lista yksinkertaisesti "katoaa" kesken päivän ja joku aloittaa uuden listan. Edes jälkeemme tulleen tytön kuva ei tällä kertaa auttanut, vaan näytti pahasti siltä, että putoaminen listan sijoilta 24-25 sijoille 81-82 tarkoittaisi siltä iltaa Joutsenlammen jäämistä väliin. Vartija kuitenkin ilmoitti, että lippuja jaettaisiin 85 kappaletta ja tungimme Teemun kanssa toiveikkaina jonoon. Klo 16.15 se alkoi pikku hiljaa liikkumaan ja loppujen lopuksi naurettavinta koko listajupakassa oli se, ettei vartijan edes vilkaissut kaikkivaltiasta ruutupaperia laskiessaan ihmisiä kassalle.  Klo 16.25 pääsimme sisälle, iskin opiskelijakorttini lipunmyynnin ikkunaa vasten ja sain tiketin. Huh. 

Kylmissämme, mutta liput kourassa, marssimme läheiseen ostoskeskukseen, johon kuukausi-1,5 takaperin oli avattu Jamie Oliverin italialainen. Ruoka oli konseptilleen uskollisesti perushyvää ja sali täynnä brittejä. 

Onneksi söimme pitkän kaavan mukaan - täysi vatsa auttoi ensishokkiin kivuttuamme teatterin neljänteen kerrokseen: olimme joutuneet seisomapaikoille! En edes tiennyt, että Bolshoissa oli sellaisia. Oma näkyvyyteni vaihteli koko esityksen ajan riippuen kuinka paljon asiaa edessä seisovallani tytöllä oli vierustoverilleen. Varvistelu auttoi välillä, mutta yhtäjaksoinen pohkeiden jännittäminen alkoi 20 minuutin jälkeen sattua liikaa. Vaikken siis välillä nähnyt yhtään mitään, nautin musiikista ja yritin pitää mielessä, että olimme maksaneet lipuista 2 euroa. Ja sen mitä sain silmäni lavalle, pidin näkemästäni. Joutsenlampi ei voi olla kuin upea.

Ylihuomenna saan jälleen vieraita Suomesta, kun opiskelukaverini lentää viikonlopuksi tänne mua katsomaan. Tervetuloa Anna - ihanaa, kun tuut! 

Continue reading

Moscow Botanical Garden of Academy of Sciences

Viime viikon piti olla meidän koeviikko ja sitä silmällä pitäen olin varannut paluulennon Suomesta Moskovaan maanantaiaamuksi. Alkuviikon venäjän tentti osoittautui kuitenkin ainoaksi kokeeksi ja tiistaista alkaen olimme niin vapaita kuin Venäjällä vaan voi olla. 

Kuten jo aiemmin kirjoitin, sain tiistain kulumaan kaupoilla. Keskiviikon ohjelma oli kuitenkin intellektuellimpaa: päädyimme Teemun kanssa kiertämään toisen Moskovan modernin taiteen museon päärakennuksista. Näyttely oli sielläkin outo, mutta mielenkiintoisemman siitä teki mahdollisuus itse osallistua taiteeseen ihmettelemällä ja kokeilemalla miten esim. erilaiset valoteokset oli tuotettu. Ei kokonaisuus silti kovin kummoinen ollut enkä pidä monien modernien taiteilijoiden tavasta ottaa kantaa vallitseviin epäkohtiin. He ovat usein aivan liian aggressiivisia - jopa hyökkääviä. Ajatuksia pystyy mun mielestäni herättämään minimaalisemminkin.

Korkealentoisen taiteen jälkeen suuntasimme Tverskajan alueella testaamaan Instagramista bongaamani ravintolan. Paikka oli selvästi suosittu sekä pelkkien aperitiivien naukkailuun, että rentoon ruokailuun.

Pienenä yksi mun suosikkipaikoistani pk-seudulla oli Helsingin luonnontieteellinen museo. Mun ei ole kuitenkaan tullut sielä moneen vuoteen käytyä ja siksi ajattelin, että olisi mielenkiintoista nähdä luonnontieteellinen museo täällä. Ja olihan sen. Mielenkiintoista. 

Museo sijaitsi vanhassa yliopistorakennuksessa Охотный Ряд:n lähettyvillä. Näyttely oli kattava, mutta paikka haisi karmivalta eikä nesteeseen säilötyt matelijat ja auki leikatut pikkueläimet ainakaan tehneet siitä yhtään miellyttävämpää. Treffeille en museota suosittelisi, koska täytettyjen eläinlasten näkeminen voi käydä turn offista, mutta nähtävyytenä muuten ihan vierailun arvoinen. 

Pimenevää perjantai-iltaa lähdimme ihastelemaan Moscow Citysta käsin. Ennen metroilua perille, ponkaisimme ulos metrosta Парк Победы -asemalla ja kävimme uteliaisuudesta vilkaisemassa miltä "Voiton puisto" näyttää. Puistoa eli jotain vihreää oli yllättävän vähä ja paikan pääroolia näytteli valtava muistomerkki, jota ympäröivät suihkulähteet oli jo ehditty laittaa talviteloille. Obeliski oli kuitenkin yksistäänkin aika vaikuttava näky laskevan auringon värjäämiä pilviä vasten ja sen juurelta sai hyvän silmäyksen kohti Moscow Citya. Sinne päästyämme pullitimme 700 ruplaa hissimatkasta Imperia Towerin huipulla sijaitsevaan näköalakerrokseen. Pienen Moscow Cityn rakentamista esittelevän näyttelyn jälkeen oli valot kytketty kokonaan pois eli kuvaaminen ja kaupungin ihastelu rauhassa oli helppoa.

Lauantaina mulla oli treffit Moskovan kasvitieteellisessä puutarhassa koulun kulkupassia hakiessa tapaamaani venäläisen tytön, Tanjan, kanssa. Päädyimme tekemään pitkän iltapäiväkävelyn puistossa, vaikkei kasvitieteellisissä puutarhoissa enää syksyn tullen olekaan niin paljoa nähtävää. Päivän päätteeksi Tanja kutsui mut seuraavaksi viikonlopuksi kotiinsa Moskovan ulkopuolelle ja taidan jopa lähteä!

Continue reading